Luonnon oma valo valaisee silloinkin, kun aurinko ei paista

”En varmaan ikinä voisi asua Lapissa, kun siellä on niin pimeä.”

Monesti saan kuulla tämän kommentin, kun juttelen ihmisten kanssa. Kieltämättä taisin itsekin ennen muuttoa miettiä, miten mahdan pimeyteen sopeutua. Tammikuu on kohta takana, ja ole saanut kokea yllätyksen; helpompihan täällä on pimeyden (tai ehkä oikeammin auringonvalon puutteen) kanssa elää kuin etelän kaupungeissa!

Kun ei ole kaupungin keinotekoista valomerta ympärillä eikä asfalttia imemässä valoa itseensä, pääsee luonnon oma valo esiin. Tykkylumen kuorruttamat puut, huurre puiden rungoissa, puhtaanvalkoinen hanki, jota ei katupöly ja autojen pakokaasupäästöt ole tahranneet, heijastavat luonnon omaa valoa. Pyörätietkin ovat valkoisia, kun niitä ei hiekoiteta (pääsee kulkemaan hyvin potkukelkalla). Tähtitaivas ja kuu valaisevat kuutamoisina ja selkeinä iltoina. Pilvisenä iltana kirkonkylän valot heijastuvat pilvistä takaisin lumiseen maahan ja siitä taas takaisin ympäristöön. Pimeän aikaankin ulkona näkee liikkua hyvin ilman valoja. Ja voi, miten kaunista silloin onkaan!

Lisäksi on hämärä, jota riittää noin tunti ennen ja jälkeen auringon nousun ja laskun. Sininen hämärä, jonka kauneus täytyy itse kokea.

Päivä pitenee vauhdilla, edeten suurin harppauksin kohti kevättä. Tammikuun alussa päivän pituus oli noin kaksi tuntia, nyt jo lähes kuusi. On ihmeellistä, että eron voi huomata jo yhdessä päivässä, saati viikossa! Nyt, kun aurinko jaksaa jo nousta puiden latvojen yläpuolelle, on valon määrä uskomaton. Kirkkaus tekee ihmisen iloiseksi, saa haluamaan ulos ihmettelemään luonnon kauneutta. Eikä ole kerrostaloja luomassa varjoa valon tielle.  

Pyöräilyreitin varrelta

Tykkylunta kuusten oksilla

Pappilanniemen rantaa