Viiankiaapa: lumikenkäilyä keväisessä suomaisemassa

Tässä muutamia kuvia viime viikonlopun päiväkävelyltä. Aurinko on paistanut täydeltä taivaalta kohta viikon putkeen. Kyllähän näillä keleillä kelpaa kevättä odotella!

Näkymiä Viiankiaavan lintutornilta

Viiankiaavan kaksi tulentekopaikkaa ovat hyvin hoidettuja ja tarjoavat mainiot puitteet kahvittelulle.

Pyhä-Luoston kansallispuisto: helppo talvivaelluskohde aloittelijalle

Pyhä-Luoston kansallispuisto sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Sodankylän keskustasta ja tarjoaa aivan loistavan kohteen talviretkeilyyn. Alueella on paljon vaikuttavia päiväretkikohteita, mutta nähtävää riittää aina yhden yön retkestä pitempään hiihtovaellukseenkin. Taukopaikkoja on tiheästi, samoin yöpymiseen tarkoitettuja autio- ja varaustupia. Talvivaellusreitti Pyhän ja Luoston välillä kulkee pitkälti latupohjaa pitkin, jolloin suunnistaminenkin on helppoa. Minulla kun tuntuu olevan jostain syystä vahvaa taipumusta harhailuun, tuntui turvalliselta ajatus, että aina voi ottaa suunnan itään ja väistämättä tulee jossain vaiheessa maantielle. Totaalinen eksyminen on reitillä melko mahdotonta.

Tässä linkki metsähallituksen esitteeseen, josta reittien tarkastelu onnistuu helposti:

http://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/pyhaluostoreititfin.pdf

Meidän tammikuiselle yhden yön varusteiden testausreissulle Pyhä-Luosto osoittautui yllämainituista syistä aivan loistavaksi paikaksi. Lähdimme Hotelli Luostolta aikaisin lauantaiaamuna. Hiihdimme ensin valmista latua pitkin Lampivaaran latukahvilalle, jossa pidimme pienen evästauon. Pakkasta oli vähän alta kymmenen astetta, ja ensitestaukseen otettu ahkiokin liikkui siinä vaiheessa vielä varsin kohtuullisesti. Ajatuksena oli alun perin leppoisaa hiihtelyä kymmenen kilometriä suuntaansa, johon arvioimme menevän varusteiden ja kunnon evästauon kanssa maksimissaan neljä tuntia. Mielessä siinti ahkioon pakatut herkkueväät ja Kuukkelin varaustuvalla odottavan saunan lämpö.

Lampivaaran jälkeen meno muutti nopeasti luonnettaan. Vaikka latupohjalla näkyi paikoitellen vielä vanha moottorikelkan ura, oli lunta satanut päälle reippaasti. Ahkio ui syvällä hangessa tehden matkan hitaaksi. Suksi ei jaksanut pitää ylämäessä, vaan painava reki kiskoi varomatonta hiihtäjää aina tilaisuuden tullen takaisin tulosuuntaan. Haarakäynniksi laittoi, mutta eihän sekään helppoa ollut, kun kunnon metsäsuksikin upposi aina vähintään sen kolmekymmentä senttiä pehmeään hankeen. Lopulta meillä meni kymmenen kilometrin matkaan seitsemän tuntia! Kasvissosekeitto ja eväsleivät eivät enää paljoa lämmittäneet, kun illalla pimeän tullen vihdoin saimme mökin näkyviin. Pakkanen oli alkanut kiristyä, ja energiatason ollessa jo hyvin alhaalla, ei leppoisasta hiihtelystä ollut enää tietoakaan. Mutta kylläpä vaan oli voittajan olo, kun vatsa oli vihdoin täynnä ja keho lämmin saunan löylyistä. Päivän taistelut olivat enää vain muistona mielessä.

Sunnuntaina takaisin lähtiessä ja edellisestä päivästä viisastuneina söimme tukevan aamupalan (ei mitään kasvissoseita, vaan ryynäriä, pottuja ja sianihraa, huh) ja suuntasimme paluumatkalle alavampaa reittiä. Paluu sujuikin huomattavasti menomatkaa leppoisammin. Umpihangessa hiihto oli edelleen hidasta, mutta luonto ympärillä helli kauneudellaan. Tykkylumen peittämä luonto on alkuvuoden hailakassa auringonvalossa jotain aivan käsittämättömän kaunista ja pysäyttävää. Varsinaisesta leppoisesta sunnuntaihiihdosta tosin paluumatkakaan ei ihan käynyt, sillä pakkanen oli kiristynyt kolmeenkymmeneen asteeseen ja koko ajan sai olla tarkkana sormien, varpaiden ja naaman kanssa, ettei palelluttanut itseään. Pienistä kommelluksista huolimatta, tai ehkä juuri niistä johtuen, reissu oli antoisa. Suosittelen Pyhä-Luoston kansallispuistoa ehdottomasti talviretkeilyyn ja ennen kaikkea niille, jotka aloittelevat talviretkeilyharrastustaan. Varmuuden vuoksi suosittelen kuitenkin tähtäämään ensimmäiset talvivaellukset lähemmäs kevättä, jolloin kelit ovat huomattavasti keskitalvea armollisemmat.

Laskettelun iloa ikivanhoilla välineillä

Oltiin Matin kanssa viikonloppuna laskettelemassa. Tuntuu uskomattomalta, että pystyy aamulla herättyään päättämään, että lähdetäänpä tänään laskemaan. Autoa käynnistellessä voi vielä arpoa, että mihin keskukseen menisi. Tunnin ajomatkan päästä löytyy viisi isoa hiihtokeskusta sekä monta pienempää kuten Kommattivaara melkein Sodankylän keskustasta. Lähtemisen helppous tuntuu luksukselta, kun on tottunut, että laskettelureissua aletaan suunnitella jo viikkoja ellei kuukausia etukäteen. Ensin järjestetään lomaa vähintään pidennetyn viikonlopun verran, varataan majoitus, puntaroidaan eri matkustusvaihtoehtojen välillä ja lopulta päädytään istumaan helposti kymmenen tuntia suuntaansa autoon ahtautuneena.

Täällä me herätään aamulla ja lähdetään rinteeseen tai ollaan lähtemättä jos ei huvitakkaan. Joka kerta, kun ollaan kuitenkin lähdetty, niin meitä on naurattanut. Ollaan katsottu toisiamme ja ihmetelty naama loistaen, että onpa tämä helppoa! Ollaan iloisia, vaikka ei jaksettais mennä jonottamaan hisseille kymmentä minuuttia ennen avaamisaikaa, vaikka maltettais syödä hamppariateriamme ihan rauhassa murehtimatta laskuajan kulumista ja vaikka lopetettais päivä hissien vielä pyöriessä. Tiedät ehkä sen hädän tunteen, joka nousee, kun harvoin pääsee laskemaan. Ensin näet kauheasti vaivaa reissun järjestämiseksi ja lisäksi vielä maksat itsesi kipeäksi. Silloin todellakin pitää laskea ihan ”koko rahan eestä” aamusta iltaan, täysillä.

Osittain yllä kuvaillusta vaivallisuudesta johtuen laskeminen on omalla kohdalla jäänyt vähemmälle sitten teinivuosien. Harvoilla Lapin reissulla vaaka on kallistunut hiihtämisen puolelle. Laskeskelin juuri, että taitaa olla jopa viisi vuotta siitä, kun viimeksi olen käynyt rinteessä! Hyvin kuitenkin palautui vanhat taidot mieleen, ja hyvin toimi myös varaston kätköistä esiin kaivettu ikivanha lumilauta. Yläasteella hankkimani Crazy Creekin halppistuotannoksi parjattu lauta oli edelleen oikein kelpo peli. Matti taisi tässä asiassa kuitenkin viedä voiton 20 vuotta vanhalla Hammerillaan. Vuokrasekoilujen jälkeen (mm. 3 x rikkinäiset siteet) ilme oli näkemisen arvoinen, kun oma lauta oli vihdoin alla – kuin olisi vanhan ystävän tavannut pitkästä aikaa! Ja hyvin toimi.

Liian usein välineistä tehdään jopa este urheilulle. Tiedän omasta kokemuksesta (vaikka vanhana kirpparien suurkuluttajana olenkin onnistunut luomaan ehkä jonkinlaisen vastustuskyvyn), että hyvin helposti mielen valtaa valtava tarve paremmista, uudemmista ja hienommista välineistä, ja ehkä ennen kaikkea omista välineistä. Urheiluvälineisiin saa uppoamaan omaisuuksia jos siihen varusteluun antautuu mukaan – ja varsinkin jos on tällainen pöljä, joka innostuu kaikista lajeista. Vanhoilla, lainatuilla ja vähän sinne päin olevilla kamoilla pääsee tosi hyvin alkuun monessa lajissa. Niitä viimeisen päälle olevia välineitä ehtii kyllä hankkia moneen kertaan sitten myöhemminkin. Tästä aiheesta voisin paasata vaikka kuinka, mutta ehkä se on toisen blogitekstin aihe. Kaivakaahan muutkin ne ikivanhat lumilaudat ja sukset varastoista ja ei muuta kuin ulos touhuamaan!

Posion Korouoma: vuoden retkipaikka 2015

Viime viikonlopun päiväretkellä suuntasimme vuoden retkipaikaksikin valittuun Korouoman rotkokanjoniin Posiolla. Täytyy heti alkuun hehkuttaa, että ihan käsittämättömän hieno paikka! Vaikka luontokohteita on niiden erilaisuuden vuoksi mielestäni lähes mahdotonta vertailla, niin kyllä Korouoma nousi siltikin yhdeksi vaikuttavimmista paikoista, joissa olen ikinä käynyt.

Jo itsessään Korouoman rotkokanjoni on vaikuttava: 30 kilometriä pitkä kuru, jonka jyrkät kallioseinämät nousevat parhaimmillaan jopa 150 metrin korkeuteen. Erikoisen retkikohteen Korouomasta tekee kuitenkin purot, jotka laskeutuvat rotkon seinämiä alas laaksoon jäätyen talvella mahtaviksi jäävesiputouksiksi. Kanjonista löytyy yhteensä jopa parikymmentä jäätynyttä vesiputousta, joista suurimmat ovat jopa 50-70 metriä korkeita jättiläisiä. Vesiputousten jääseinämät ovat myös jääkiipeilijöiden suosiossa. Kummasti se alkoi itseäkin houkuttaa kokeilemaan, kun seurasi muutamien iloisten kiipeilijöiden touhua jääseinämällä. Yläköyden kanssa on aloittelijankin mahdollista päästä luonnonpaikkoihin kiipeämään. Ja minkälaisiin paikkoihin! Huh, aika ihanaa.

Alueen suurimmat ja näyttävimmät vesiputoukset sijaitsevat kanjonin keskivaiheilla olevan Korojään päiväreitin varrella. Reitti on viisi kilometriä pitkä ja lähtee Saukkovaaran pysäköintialueelta. Kulkemiseen suositellaan suksia tai lumikenkiä, mutta todellisuudessa liikkujia taitaa olla sen verran paljon, että ainakin nyt polku oli kova ja hyvä kulkea pelkillä kengillä. Liekö valinta vuoden retkipaikaksi vaikuttanut suosioon? Hullulta tuntui, kun parkkipaikalle saapui meidän kanssa yhtä aikaa kaksi bussilastillista venäläisiä turisteja. Ihan oli semmoinen ison maailman meininki!

Onneksi turistijoukko malttoi laskeutua vain kanjonin pohjalle ja ensimmäiselle putoukselle, joten luonnonrauhasta pääsimme nauttimaan alkujärkytyksestä huolimatta.

Meillä oli sekä metsäsukset että lumikengät mukana. Maasto oli sen verran vaihtelevaa, että lumikengät osoittautuivat huomattavasti paremmaksi vaihtoehdoksi. Laskimme metsäsuksilla jalat täristen ja puita väistellen ensimmäisen jyrkän laskun kurun pohjalle ja kannoimme niitä sitten koko loppumatkan. En suosittele kuin kuntoilumielessä! Lumikengät ottaisin kuitenkin mukaan myös ensi kerralla. Ikinä ei talvella liikkuessa tiedä, kuinka tukossa polut lopulta ovat.

Ruskea virta on Korouoman suurin ja korkein vesiputous.

Jäätyneen vesiputouksen taakse muodostunut pieni jääluola oli iloinen löytö.

Kanjonin laavut rotkon pohjalla tarjosi erinomaiset puitteet evästelylle. Folioon käärityt aurajuusto-kasvisnyytit paistuivat nuotiossa, siihen kylkeen vähän graavilohta ja lihapullia ja jälkiruuaksi vielä nokipannukahvit suklaabanaanin kera. Kylläpä taas kelpasi retkeilijän retkeillä! Mutta miten se aina käykin niin, että kuume ei pienene poluilla, vaan tuppaa käymään pikemminkin päinvastoin. Nytkin mennessä katseltiin riipparipuita rotkon päällä; tuohon olisi mukava tulla riippumaton kanssa yöksi, tai tuohon… Miltä tuntuisi herätä näissä maisemissa? Keväällä jäiden sulaessa rotkossa kuulemma kumajaa kuin ukkosen pauhu, kun jääkimpaleet sulavat ja tippuvat ryskyen alas. Olisipa mahtava nukkua sellaisena yönä riipparissa kallion päällä, katsella jylhiä maisemia ja kuunnella kallioseinämistä kumpuavaa pauhua! Ja jälleen kerran käy niin, että ennen kuin vanha retki on edes takana, huomaan haaveilevani jo seuraavasta...

Oppimista pakkasarjesta

Olen viettänyt lapsuuteni Pohjanmaalla, jossa talvet olivat oikeita talvia, jossa pakkanen paukkui ja lumi täytti ojat teiden varsilla, olen tehnyt hiihtovaelluksia, viettänyt parhaimmillaan kymmenen päivää tunturissa ja... no, olenhan sentään suomalainen. Ei kai minulle pakkanen mikään uusi asia ole? Vaan olipa silti.

Ensimmäinen ostos Sodankylään saavuttuani oli merinovillainen alusasu. Ja merinovillaiset sukat. Ja tuubihuivi. Niitä käytinkin sitten lähes yhtäjaksoisesti kolmatta viikkoa pakkasmittarin pysyessä tiiviisti siellä 30 asteen tuntumassa, kivuten useampana päivänä jopa lähemmäs 40 astetta. Opin, että jalassa kannattaa myös arkena pitää Hennesin puuvillasukan sijasta luonnonvillaa, joka lämmittää kostuessaankin. Kypärämyssystä tuli jokapäiväinen rakas ystävä. Metsäsuksia varten hankitut Nokian huopakumisaappaat osoittautuivat mainioiksi jalkineiksi kaikista kovimmilla pakkasilla, kun kävelin neljän kilometrin matkaa edestakaisin töihin, keskustaan ja Matille. Pyöräilyn totesin turhan kylmäksi touhuksi. Kolmenkymmenen asteen hujakoilla ohjaustankokaan ei kääntynyt enää kunnolla, ja lukon päällä oleva muovinen suoja rapsahti palasiksi.

Kerrospukeutuminen, huopakumpparit ja sormien pitäminen koko ajan tiukasti hanskan sisällä pitivät kehon lämpimänä, mutta miten suojata kasvot pakkasella? Lyhyellä matkalla kasvoille vedetty merinovillainen tuubihuivi + huppu ja löyhästi kiedottu kaulaliina toimivat kohtuullisesti, mutta keljultahan hengityksen kostuttama kangas naamaa vasten alkaa pitemmän päälle tuntumaan. Osaat ehkä kuvitella tunteen!

Kateellisena katselinkin paikallisten karvahattuja (niitä on oikeasti tosi monilla). Niinpä, eivät ne pelkkiä koristuksia taida olla, niin kuin ei talvitakin hupussa oleva karvareunuskaan. Aito karvahattu hengittää eikä hiostu. Karvareunus kasvojen ympärillä muodostaa ilman kanssa lämpökerroksia luoden samalla ihanteellisen suojan viimaa ja pakkasta vastaan, mutta kuitenkin ilman tiivistyvän kosteuden aiheuttamaa ongelmaa. Iloisena saamastani oivalluksesta lisäsin karvareunuksella varustetun irtohupun seuraavaksi hankittavien tavaroiden listalle (joka on muuten viime päivinä kasvanut kasvamistaan).

Opin myös, miten auton kanssa käydään kaupassa. Mehän teimme aluksi niin kuin ehkä moni teistä lukijoistakin tekisi; toinen jää autoon odottamaan, kun toinen käy nopeasti hakemassa tarvittavat asiat. Ei näin. Auton voi ihan hyvin jättää itsekseen pihalle hurisemaan ja mennä yhdessä ostoksille. Vieläkin huvittaa näky, kun kaupan pihassa hurisee toistakymmentä tyhjää autoa tyhjäkäynnillä ihmisten tehdessä rauhassa ostoksiaan. :)

Luonnon oma valo valaisee silloinkin, kun aurinko ei paista

”En varmaan ikinä voisi asua Lapissa, kun siellä on niin pimeä.”

Monesti saan kuulla tämän kommentin, kun juttelen ihmisten kanssa. Kieltämättä taisin itsekin ennen muuttoa miettiä, miten mahdan pimeyteen sopeutua. Tammikuu on kohta takana, ja ole saanut kokea yllätyksen; helpompihan täällä on pimeyden (tai ehkä oikeammin auringonvalon puutteen) kanssa elää kuin etelän kaupungeissa!

Kun ei ole kaupungin keinotekoista valomerta ympärillä eikä asfalttia imemässä valoa itseensä, pääsee luonnon oma valo esiin. Tykkylumen kuorruttamat puut, huurre puiden rungoissa, puhtaanvalkoinen hanki, jota ei katupöly ja autojen pakokaasupäästöt ole tahranneet, heijastavat luonnon omaa valoa. Pyörätietkin ovat valkoisia, kun niitä ei hiekoiteta (pääsee kulkemaan hyvin potkukelkalla). Tähtitaivas ja kuu valaisevat kuutamoisina ja selkeinä iltoina. Pilvisenä iltana kirkonkylän valot heijastuvat pilvistä takaisin lumiseen maahan ja siitä taas takaisin ympäristöön. Pimeän aikaankin ulkona näkee liikkua hyvin ilman valoja. Ja voi, miten kaunista silloin onkaan!

Lisäksi on hämärä, jota riittää noin tunti ennen ja jälkeen auringon nousun ja laskun. Sininen hämärä, jonka kauneus täytyy itse kokea.

Päivä pitenee vauhdilla, edeten suurin harppauksin kohti kevättä. Tammikuun alussa päivän pituus oli noin kaksi tuntia, nyt jo lähes kuusi. On ihmeellistä, että eron voi huomata jo yhdessä päivässä, saati viikossa! Nyt, kun aurinko jaksaa jo nousta puiden latvojen yläpuolelle, on valon määrä uskomaton. Kirkkaus tekee ihmisen iloiseksi, saa haluamaan ulos ihmettelemään luonnon kauneutta. Eikä ole kerrostaloja luomassa varjoa valon tielle.  

Pyöräilyreitin varrelta

Tykkylunta kuusten oksilla

Pappilanniemen rantaa

Tulistelua Pittiövaarassa

Kolme viikkoa pakkasmittari on pysynyt tiiviisti -30 asteen tuntumassa. Kun lämpötila suvaitsi vihdoin näyttää lauhtumisen merkkejä, alkoi tänne Sodankylään muodostuneesta pienestä ystäväpiiristä kuulua huhuilua, josko lähtisimme viikonloppuna jonnekin porukalla retkeilemään.

Sunnuntain päiväretkikohteeksi valikoitui lopulta Pittiövaara, joka sijaitsee noin 15 kilometriä Sodankylän keskustasta Kittilän suuntaan. Juuri nyt mainion retkikohteen Pittiövaarasta tekee se, että armeija on avannut sinne hyvän latupohjan helmikuun puolella pidettävää valamarssia varten. Latu on 30 kilometrin ympyrälenkki, jonka lähtö- ja päätepisteet ovat Siilashallilla. Pohja oli kova ja ainakin metsäsuksilla hyvä hiihtää. Luistelusuksille ura osoittautui turhan kapeaksi, vaikka normaalia moottorikelkan jälkeä leveämpi olikin.

Meidän kolmen naisen tulisteluseurueelle koko lenkin hiihtäminen olisi ollut turhan rankka suoritus, joten ajoimme autolla ensin Pittiövaaraan ja pääsimme näin helposti reitin ehkä hienoinpiin maisemiin. Metsäautotien laidasta hiihtelimme Pittiövaaran laitaa pitkin Korusvaaran suuntaan ja nautimme ympärillämme lepäävästä erämaasta. Keli oli mukava hiihdellä. Maisema lepäsi mustavalkoisessa kauneudessaan ja pysäytti hiihtäjät ihmettelemään valkoisen, harmaan ja mustan loputonta sävykirjoa. Reitiltä ei olisi ollut pitkä matka poiketa ihailemaan Pittiövaaran Hirviäkurua, mutta sen verran hanki upotti latu-uran ulkopuolella, että tällä kertaa poikkeama jäi tekemättä.

Metsän suojassa teimme pienen nuotion, paistoimme makkarat ja söimme hyvällä ruokahalulla Jennin aamulla ruokatermariin keittämän jauhelihakeiton. Takaisinpäin tullessa mieli oli kevyt ja tyytyväinen. Seuraavalla kerralla voisikin pakata päiväreppuun hieman enemmän evästä ja hiihtää koko lenkin. Siitä jo valmiiksi haaveillen!