Laskettelun iloa ikivanhoilla välineillä

Oltiin Matin kanssa viikonloppuna laskettelemassa. Tuntuu uskomattomalta, että pystyy aamulla herättyään päättämään, että lähdetäänpä tänään laskemaan. Autoa käynnistellessä voi vielä arpoa, että mihin keskukseen menisi. Tunnin ajomatkan päästä löytyy viisi isoa hiihtokeskusta sekä monta pienempää kuten Kommattivaara melkein Sodankylän keskustasta. Lähtemisen helppous tuntuu luksukselta, kun on tottunut, että laskettelureissua aletaan suunnitella jo viikkoja ellei kuukausia etukäteen. Ensin järjestetään lomaa vähintään pidennetyn viikonlopun verran, varataan majoitus, puntaroidaan eri matkustusvaihtoehtojen välillä ja lopulta päädytään istumaan helposti kymmenen tuntia suuntaansa autoon ahtautuneena.

Täällä me herätään aamulla ja lähdetään rinteeseen tai ollaan lähtemättä jos ei huvitakkaan. Joka kerta, kun ollaan kuitenkin lähdetty, niin meitä on naurattanut. Ollaan katsottu toisiamme ja ihmetelty naama loistaen, että onpa tämä helppoa! Ollaan iloisia, vaikka ei jaksettais mennä jonottamaan hisseille kymmentä minuuttia ennen avaamisaikaa, vaikka maltettais syödä hamppariateriamme ihan rauhassa murehtimatta laskuajan kulumista ja vaikka lopetettais päivä hissien vielä pyöriessä. Tiedät ehkä sen hädän tunteen, joka nousee, kun harvoin pääsee laskemaan. Ensin näet kauheasti vaivaa reissun järjestämiseksi ja lisäksi vielä maksat itsesi kipeäksi. Silloin todellakin pitää laskea ihan ”koko rahan eestä” aamusta iltaan, täysillä.

Osittain yllä kuvaillusta vaivallisuudesta johtuen laskeminen on omalla kohdalla jäänyt vähemmälle sitten teinivuosien. Harvoilla Lapin reissulla vaaka on kallistunut hiihtämisen puolelle. Laskeskelin juuri, että taitaa olla jopa viisi vuotta siitä, kun viimeksi olen käynyt rinteessä! Hyvin kuitenkin palautui vanhat taidot mieleen, ja hyvin toimi myös varaston kätköistä esiin kaivettu ikivanha lumilauta. Yläasteella hankkimani Crazy Creekin halppistuotannoksi parjattu lauta oli edelleen oikein kelpo peli. Matti taisi tässä asiassa kuitenkin viedä voiton 20 vuotta vanhalla Hammerillaan. Vuokrasekoilujen jälkeen (mm. 3 x rikkinäiset siteet) ilme oli näkemisen arvoinen, kun oma lauta oli vihdoin alla – kuin olisi vanhan ystävän tavannut pitkästä aikaa! Ja hyvin toimi.

Liian usein välineistä tehdään jopa este urheilulle. Tiedän omasta kokemuksesta (vaikka vanhana kirpparien suurkuluttajana olenkin onnistunut luomaan ehkä jonkinlaisen vastustuskyvyn), että hyvin helposti mielen valtaa valtava tarve paremmista, uudemmista ja hienommista välineistä, ja ehkä ennen kaikkea omista välineistä. Urheiluvälineisiin saa uppoamaan omaisuuksia jos siihen varusteluun antautuu mukaan – ja varsinkin jos on tällainen pöljä, joka innostuu kaikista lajeista. Vanhoilla, lainatuilla ja vähän sinne päin olevilla kamoilla pääsee tosi hyvin alkuun monessa lajissa. Niitä viimeisen päälle olevia välineitä ehtii kyllä hankkia moneen kertaan sitten myöhemminkin. Tästä aiheesta voisin paasata vaikka kuinka, mutta ehkä se on toisen blogitekstin aihe. Kaivakaahan muutkin ne ikivanhat lumilaudat ja sukset varastoista ja ei muuta kuin ulos touhuamaan!