Pyhä-Luoston kansallispuisto sijaitsee noin tunnin ajomatkan
päässä Sodankylän keskustasta ja tarjoaa aivan loistavan kohteen
talviretkeilyyn. Alueella on paljon vaikuttavia päiväretkikohteita, mutta
nähtävää riittää aina yhden yön retkestä pitempään hiihtovaellukseenkin.
Taukopaikkoja on tiheästi, samoin yöpymiseen tarkoitettuja autio- ja
varaustupia. Talvivaellusreitti Pyhän ja Luoston välillä kulkee pitkälti
latupohjaa pitkin, jolloin suunnistaminenkin on helppoa. Minulla kun tuntuu
olevan jostain syystä vahvaa taipumusta harhailuun, tuntui turvalliselta
ajatus, että aina voi ottaa suunnan itään ja väistämättä tulee jossain
vaiheessa maantielle. Totaalinen eksyminen on reitillä melko
mahdotonta.
Tässä linkki metsähallituksen esitteeseen, josta reittien
tarkastelu onnistuu helposti:
Meidän tammikuiselle yhden yön varusteiden testausreissulle
Pyhä-Luosto osoittautui yllämainituista syistä aivan loistavaksi paikaksi.
Lähdimme Hotelli Luostolta aikaisin lauantaiaamuna. Hiihdimme ensin valmista
latua pitkin Lampivaaran latukahvilalle, jossa pidimme pienen evästauon.
Pakkasta oli vähän alta kymmenen astetta, ja ensitestaukseen otettu ahkiokin
liikkui siinä vaiheessa vielä varsin kohtuullisesti. Ajatuksena oli alun perin
leppoisaa hiihtelyä kymmenen kilometriä suuntaansa, johon arvioimme menevän
varusteiden ja kunnon evästauon kanssa maksimissaan neljä tuntia. Mielessä
siinti ahkioon pakatut herkkueväät ja Kuukkelin varaustuvalla odottavan
saunan lämpö.
Lampivaaran jälkeen meno muutti nopeasti luonnettaan. Vaikka
latupohjalla näkyi paikoitellen vielä vanha moottorikelkan ura, oli lunta
satanut päälle reippaasti. Ahkio ui syvällä hangessa tehden matkan hitaaksi.
Suksi ei jaksanut pitää ylämäessä, vaan painava reki kiskoi varomatonta
hiihtäjää aina tilaisuuden tullen takaisin tulosuuntaan. Haarakäynniksi
laittoi, mutta eihän sekään helppoa ollut, kun kunnon metsäsuksikin upposi aina
vähintään sen kolmekymmentä senttiä pehmeään hankeen. Lopulta meillä meni kymmenen kilometrin matkaan seitsemän tuntia! Kasvissosekeitto ja eväsleivät eivät enää paljoa lämmittäneet, kun illalla
pimeän tullen vihdoin saimme mökin näkyviin. Pakkanen oli alkanut kiristyä, ja
energiatason ollessa jo hyvin alhaalla, ei leppoisasta hiihtelystä ollut enää
tietoakaan. Mutta kylläpä vaan oli voittajan olo, kun vatsa oli vihdoin täynnä
ja keho lämmin saunan löylyistä. Päivän taistelut olivat enää vain muistona
mielessä.
Sunnuntaina takaisin lähtiessä ja edellisestä päivästä viisastuneina
söimme tukevan aamupalan (ei mitään kasvissoseita, vaan ryynäriä,
pottuja ja sianihraa, huh) ja suuntasimme paluumatkalle alavampaa reittiä. Paluu sujuikin huomattavasti menomatkaa leppoisammin. Umpihangessa hiihto
oli edelleen hidasta, mutta luonto ympärillä helli kauneudellaan. Tykkylumen peittämä
luonto on alkuvuoden hailakassa auringonvalossa jotain aivan käsittämättömän
kaunista ja pysäyttävää. Varsinaisesta leppoisesta sunnuntaihiihdosta tosin paluumatkakaan ei
ihan käynyt, sillä pakkanen oli kiristynyt kolmeenkymmeneen asteeseen ja koko
ajan sai olla tarkkana sormien, varpaiden ja naaman kanssa, ettei palelluttanut
itseään. Pienistä kommelluksista huolimatta, tai ehkä juuri niistä
johtuen, reissu oli antoisa. Suosittelen Pyhä-Luoston kansallispuistoa
ehdottomasti talviretkeilyyn ja ennen kaikkea niille, jotka aloittelevat
talviretkeilyharrastustaan. Varmuuden vuoksi suosittelen kuitenkin tähtäämään
ensimmäiset talvivaellukset lähemmäs kevättä, jolloin kelit ovat huomattavasti keskitalvea armollisemmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti